Nyt on perjantai. Kello on 3:12 koneeni mukaan. Heräsin muutama minuutti sitten, enkä pysty heti nukahtamaan uudelleen. Kohta tiedätte miksi.
Eilen oli mukava päivä. Vaikka satoi räntätihkuloskaa koko iltapäivän & illan ja lenkitin koirankin tässä säässä ja tarvoin liikkakassin ja repun kanssa kouluun ja takaisin edes avaamatta koko liikuntapussukkaa. Ja koulusta olimme vielä lumikenkäilemässä tässä säässä. Mutta mun mielestä tihkuräntäloskasade on kivaa. uwù Samoin sienet. Ja sienimiehet.
Eilen koneella ollessa olin epätavallisesti toisessa päässä taloa, mulle mahdollisesti tulevan uuden koneen kimpussa, koska piirtis oli siirretty alkuviikosti sen luo ja halusin piirtää. Koneella. Piirtää. Kyllä. Ja sain jopa jotain aikaiseksi, hyvä minä! Jaja. Siellä askissa (=askarteluhuone, joka ei ole ikinä askarteluhuoneen tehtävissä ollut, varastona suurimman osan elämästään) oli jotenkin kiva tunnelma. Oli hiljasta, mitä nyt avoinkylkinen tietokone hurisi vieressä ja kuuntelin musiikkia (tämän tunnetilan huomatessani itse asiassa Poets of the Fallin
Sleepiä. <3 Ihana kappale, kuunnelkaapas.). Olin yksin huoneessa, mutta ei ollut millään lailla yksinäinen olo - johtuen ehkä siitäkin, että selitin samanaikaisesti parhaalle ystävälleni mesessä kaikenlaista. Ulkona oli jo pimeää, katonrajassa olevasta kapoisesta ikkunasta näkyi kauempana tiellä hohtavien katulamppujen valo ja ikkunan lasi oli täynnä vesipisaroita, mikä heikensi näkyvyyttä roimasti. Olin juuri syönyt herkullisen annoksen paistinperunoita ja makkaraa raahattuani lautasen ja vesipullon koneen ääreen siellä syödäkseni ja näiden vuoksi koko huone tuoksui ruoalta ja samalla toisten isovanhempiemme kodilta. Oli muutenkin sellanen kiva olo, olin saanut aikaiseksi piirtää jotain mitä pitikin, vaikka usein 'ei-niin-tarpeelliset' kuvat vievätkin voiton kun pitäisi piirtää jotain tärkeää, kone toimi moitteettomasti kerrankin (mitä nyt ei mese suostunut kuvia vaihtamaan, mutta se oli pieni ongelma eikä haitannut kun kerran sähköpostikin on keksitty)
Kaikkein mielenkiintoisinta tässä koneellaistumisajassani eilen oli se, että jossain vaiheessa tuntui kuin joku olisi koskenut hellästi selkääni. Vaikka olin yksin. Selitinkin sitä mesessä ystävälleni (joka oli sillä hetkellä ainoana 'paikalla'). Se oli.. mielenkiintoista. Jotenkin kivaa, mutta samalla hiukan pelottavaa. No kai nyt, jos on yksin paikalla ja tulee tollanen olo. Mutta kuitenkin. Ei se inhottavaa olut. Enemmänkin jännää ja kivaa.
Ja nyt syy miksi heräsin, koska tuntuu että saattaisin pystyä ehkä jopa nukkumaan taas uudestaan kohta.
Susivaara-alueella elämisessä ei muuten ole mitään ongelmaa minun kannaltani, mutta se, että ne hukat löytävät jotenkin tiensä uniini tehden osasta niistä painajaisia, ei ole mukavaa. Minun piti löytää tieni toisten uniin tänä yönä. Eksyin. Sudet löysivät minut.
Näin unta, jossa minä, isäni, enoni, isoäitini ja tänä vuonna 4 vuotta täyttävä sekkutyttöni kävimme toisen isoäitini luona maatilalla keskellä korpea ja lähdimme sieltä ajamaan illansuussa autolla poispäin. Enoni katseli taivaalle ennen lähtöä ja sieltä hohti valoa kuin olisi ollut aurinko taivaalla, vaikka oli ilta ja siihen aikaan olisi pitänyt olla pimeää. "Se on iso meteoriitti, joka on tulossa kohti", hän totesi ja minä nyökyttelin vieressä. Autolle mennessä huomasin, että mummuni selitti innokkaasti serkkutytölleni jotain siitä ettei susia tarvitse pelätä ja ne eivät voi tehdä mitään pikku tytölle, jos tämä ei niitä pelkää. Ajattelin että just joo, näinhän se menee. Mutten sanonut mitään.
Lähdimme sitten jostain syystä aika kiireellä ajamaan poispäin ja pysähdyimme autotallin jälkeen olevan mäen päälle. Enoni kertoi lähdön kiireellisyyden syyksi, että oli nähnyt suden tulevan nopeasti kohti pihaa. Samassa muistimme mamman lampaat, joista toinen parhaillan tuli syödyksi seitsenpäisen susilauman ansiosta. (tosiasiassa mammalla ei ole lampaita, en tiedä mistä ne uneen tulivat) Isäni päätti pelastaa toisen lampaan. Ajoimme sen tarhan portille ja hän hyppäsi autosta ulos kysyen: "voitko auttaa?" En tiennyt miten auttaa, joten ojensin vain hänelle upean piuhaviritelmän, jonka toisessa päässä oli jonkin sortin keltainen, jättimäinen pulloharja. Älkää kysykö. Sen kanssa isä sitten rupesi säätämään kun ensimmäinen susi tuli. Se oli kaunis, mutta susi voi olla kaunis ja pelottava samaan aikaan. Enkä tiedä miten se on mahdollista, mutta muistin nähneeni sen aiemmin jossain toisessa unessa. Vaikka uni ei tuntunutkaan unelta, vaan todelta. Se oli alfauros, hyväkuntoinen, iso punervanharmaaturkkinen yksilö, joka ei pelännyt mitään. Jotenkin isä kuitenkin onnistui kieputtamaan piuhasysteemiä sen kuonon ympärille niin ettei se pystynyt käyttelemään hampaitaan. Sen takaa tuli seuraava susi, hopeanharmaa, valkomahainen ja ilmeisen nuori naaras, jonka kuono oli lähes kokonaan musta. Se oli laiha ja sen sinervänharmaat silmät tuijottivat sirosta päästä kuin pienet liekit. Otin tämän epäsuhtaisen isosta kuonosta kiinni, ettei sekään voinut käytellä kitaansa. Sen takaa tuli vielä yksi, suhteellisen punaturkkinen, melkein paksu ilmestys, jonka kuonosta oltin kiinni toisella kädellä ja lykkäsin äidilleni, joka oli jostain ilmestynyt autoon ja käskin pitämään kiinni. Susi kuitenkin luiskahti äidin otteesta sillä se oli seuraavassa hetkessä vapaa. En tiedä mitä sen jälken tapahtui, tappoiki se minut tai jotain, koska joka tapauksesa heräsin.
Painajaisissa kamalinta on herääminen. Se millainen ahdistava olo jää, vaikka tietää että kaikki oli vain unta. Ja se ettei saa heti unta uudelleen. Se on kamalaa.
Ja nyt katson, josko saisin puolen tunnin valvomisen jälkeen nukuttua uudestaan. Toivottakaa onnea, että osaisin nyt suunnistaa oikeaan uneen, enkä törmäisi enä matkalla susiin..
